Kesällä teimme piharemonttia, siinä menikin melkein koko kesä ja saa nähdä, miltä tulos ensi kesänä näyttää, kun viime kesän kuivuudessa kaikki paloi karrelle

Kesän selvisimme melkein ilman suurempia haavereita, mitä nyt Capu, onnettomuusmagneetti, teloi itsensä aika pari kertaa…

 

 

Capullahan on tapana potkia kaikkia ja kaikkea. Yhtenä kesäkuun päivänä tarhassa Capu potkaisi vasemman takajalkansa heinäverkon läpi niin, että heinäverkko tarttui jalkaan kiinni ja kun Capu yritti rimpuilla verkoista irti, sen jalkaan, kavion yläpuolelle, ulkosyrjälle repesi AMMOTTAVA haava. Pitää huomioida, että heinäverkko on tosi tukeva ja painava, yksin sitä ei jaksa liikuttaa, joten mistään heppoisesta viritelmästä ei ole kyse vaan paksusta raudasta rakennetusta kehikosta.

Kun Capu oli saanut jalkansa irti kehikosta, se juoksenteli pitkin tarhaa ja jalasta suihkusi veri! Joka askeleella veri lensi kaaressa, näky oli todella karmea. Onni onnettomuudessa oli se, että olin kotona tekemässä töitä ja se, että ”pienet tytöt” A ja R olivat tallilla.

Tyttöjen avustuksella sain Capun tarhasta ja aloin letkuttaa jalkaa, soittaa eläinlääkärille ja Kitille. Eläinlääkäri oli, yllätys, yllätys, jossain lehmäkeikalla ja arvioi pääsevänsä paikalle vasta joskus 1,5 tunnin päästä. Onneksi ko. eläinlääkäri sai toisen, vapaalla olevan lääkärin kiinni, joka lupasi tulla puolessa tunnissa.

Kun olin saanut letkutettua jalkaa niin, että uskoin sen olevan puhdas, käärin siihen pintelin siten, että toisella pintelillä vedin toisen pintelin, joka oli rullalla, tiukasti haavan päälle, painesiteeksi niin kuin… Kylläpä sitä onkin kekseliäs.

Kun ell-Jussi saapui, haavasta ei enää onneksi tullut verta kuin tihkuttamalla. Ell-Jussi totesi, ettei haavalle voi tehdä mitään, koska kavioon on vähän vaikea saada tikkejä, haavan toinen reuna kun kulki kavion reunaa pitkin ja että puristusside voisi olla jalassa vaikka pari päivää, että menee oikeasti umpeen. Lisäksi ab-kuuri .

Piha ja tarha oli tämän jälkeen kuin teurastamo, kuivuneita verilammikoita ympäriinsä, joita yritin ”pestä” vedellä huonolla menestyksellä…

 

No, ekat pari päivää meni ihan ok, mutta muutaman päivän päästä Capulle nousi kuume ja sen kaulaan, johon ab:ta piikitettiin (ei muuten mikään helppo homma, kun kyseessä on Capu), nousi peukalon pään kokoisia paukamia. Soitto ell-Jussille varmisti sen, mitä minä jo arvelimmekin Kitin kanssa, Capu on allerginen ko. lääkkeelle, joten seuraavaksi vaihdettiin sulffaan. Onneksi tämä lääke oli ruuan seassa annettavaa, pääsimme vähän helpommalla. Kaiken kaikkiaan ab-sulffakuuri kesti melkein 3 viikkoa.

Jalkaa tietysti letkutettiin pari kertaa päivässä viikko tolkulla mutta niin se vaan meni kuin menikin vähitellen umpeen. Kaunishas tuo jalka ei todellakaan ole mutta ainakaan toistaiseksi se ei ole vaivannut Capua mitenkään.

Tämän tapauksen seurauksena vaihdoimme Capun tarhassa olevan heinäkehikon vielä tukevampaan ja vielä tiheämpi verkkoiseen kehikkoon. Nyt on kyllä ihme, jos saa jalkansa siitä läpi potkaistua, mutta koska kyseessä on Capu, mitä tahansa voi odottaa.

 

Heinäkuussa laitumella Capu loukkasi silmänsä niin, että sekä silmämunaan että luomeen tuli haava. Sitä sitten lääkittiin muutama viikko, edelleen tosi helppo homma, kun kyseessä on Capu: toinen roikkuu koko painollaan päitsissä ja toinen yrittää tökkiä ab-salvaa silmään…

 

Syksyllä meidän perheen kokoonpanossakin tapahtui muutoksia; Linda lähti uuteen kotiin Etelä-Suomeen ja tilalle sipsutti Lotty, 15 v. pv-tamma. Sipsutti tosiaan, vaikka Lotty onkin aika pullea, sen liikkeet ovat kuin balleriinalla  Sitä on tosi ihanaa katsella!

Lotty on luonteeltaan tosi kiltti, tykkään sen ilmeestä tosi paljon, ratsastaa se on tosi herkkä ja on aika ”ruosteessa” vielä, mutta on se ihana! Se oli oikeasti rakkautta ensi silmäyksellä…

Kesällä on tarkoituksena käyttää Lotty orilla (joka on jo valittu ja ”varattu”), toivottavasti reilun vuoden päästä meillä on täällä ihana pikkuinen varsa

 

Kovasti olen haikaillut myös Venlasta varsaa, mutta se saa kyllä vielä jäädä… Ehkä jopa hautaan ajatuksen, koska Venlallakin ikä alkaa tulla jo vastaan.

Vuoden vaihteessa meille muutti myös shettis-tamma Jessica pariksi kuukaudeksi hoitoon  Mitja sai ihan oman tyttöystävän, heidän nahisteluaan on hauska seurailla.

 

Vähän Lottyn tulon jälkeen meille muutti toinenkin uusi perheenjäsen pustantyttö, Loli. Loli on brindle enkkubulli-narttu, siis juuri sellainen, josta olen haaveillut todella pitkään  IIIISO kiitos Katelle, että myi Lolin minulle.

Loli onkin sellainen duracel-bulli, että huh huh! Vanhemmat koirat ovat Lolin kanssa välillä ihmeissään, kun energiaa riittää riehua ja kiusata toisia (ja ihmisiä). Loli on myös tosi reipas, uudet asiat ei pelota yhtään!

 

Talvi onkin mennyt lumitöissä ja pakkasissa… Ei kamalasti tee mieli ratsastamaan, kun pakkanen paukkuu -20-30 asteessa tai sen jälkeen kun on mättänyt lunta 1-1,5 h.

No, Nuuskahan ajaa traktorilla lumet suurimmasta osasta pihaa mutta kaikki pieni ”hiplaaminen” (tarhojen porttien edustat, tallin ovien edustat, pihaton ovien edustat, heinäkatoksen edusta jne, jne) onkin sitten minun hommaa ja kyllä siihen menee aikaa.

Tarhojen aitoja on myös pitänyt korottaa, etenkin niistä paikoista, joissa hevoset liikkuu enemmän ja lumi tamppautuu kovaksi, jossain vaiheessa oli jo lähellä, ettei Bonessa ja Venla tulleet portin yli kävelleen.

 

Meillä on säilytetty heinät, purut ja työkaluja (lapioita/haravat jne) pressukatoksessa, joka on hevosten tarhojen välissä. Katos on jo useita vuosia vanha ja pressu on jo mennyt niin haperoksi, että kun sitä koskee, se halkeilee ja repeilee. Viime lauantaina, kun olin ottamassa katoksesta heiniä hevosille, alkoi katoksesta kuulua narinaa ja pauketta. Olin katoksessa, mutta kerkisin juuri ja juuri rynnätä pois katoksesta, kun se romahti! Ja en ollut ulkoa, kun katsoin taakseni, pressu ei ollutkaan se, joka petti, vaan putkikehikko, jonka ympärillä pressut on. Pienen kolhun sain käteeni jossain vaiheessa rynnätessäni karkuun mutta en onneksi jäänyt alle.

 

Hevoset sai ihan kauhean paniikin, etenkin ”mustalaiset” eli Capu ja Lotty ja yllätys, yllätys, Capu polkaisi hokin reiän vasempaan etujalkaan, mutta ei onneksi muuta. Venla ja Bonessa vähän muodon vuoksi säntäili mutta ne kyllä rauhoittui äkkiä, ”mustalaiset” tietty riehui seuraavat 15 min, siihen saakka, että vein ne sisään. Ja aamullahan tietysti piti riehua lisää, kun romahtanut katos oli NIIN pelottava.

Illalla piti sitten vielä kivetä romahtaneen katoksen ”katolle” lapioimaan lunta, jotta sain heinäpaalin käyttöön. Niin, meillähän on tullut tänä talvena tähän mennessä 1 metri lunta.

Kyllä jälkeenpäin mietin, mitä jos olisin jäänyt katoksen alle ja vaikka mennyt tajuttomaksi? Nuuska oli reissussa ja tuli kotiin vasta parin päivän päästä, Kiti oli omissa riennoissaan kaupungissa… Kuka olisi minua osannut kaivata moneen tuntiin?

 

Helmikuun alussa tuli taas vuosi ikää lisää, nyt on 50 vuotta lähempänä kuin 40 v. Ihan hurjan kummallista ajatella, että muutaman vuoden päästä tosiaan täytän 50!!!

Ikääntyminen, etenkin tämä 50 vuoden lähestyminen, on saanut aikaan sen, että olen alkanut ajatella asioita, joita ei ole aikaisemmin tullut mietittyä.

Ajatellaanpas vaikka sitä varsaa, joka toivottavasti syntyy Lotille n. 1,5 vuoden päästä. Olenko minä jo liian vanha touhuamaan varsan kanssa ja laittamaan nuorta hevosta? JAKSANKO enää touhuta nuoren hevosen kassa? Eikö olisi kuitenkin helpompi vaan ostaa jo ”valmiimpi” hevonen ja vaan nauttia?

Aika näyttää jaksanko, oma varsa on kuitenkin ollut haaveissa niin kauan, joten nyt se, toivottavasti, myös toteutuu. Ja jos ei toteudu, siihen on tyydyttävä.

Mitä olen saanut aikaan elämässäni? Onko mitään, josta voisin olla ylpeä? Josta voisin sanoa, että se on minun ansiota? Tai että ilman minua sitä ei olisi olemassa?

Juu, tähän osaan vastata ainakin yhden asian, lapset! Onko he sitten ylpeyden aihe? Kauneus on katsojan silmissä, eli tämähän on hyvin objektiivista, mutta omasta mielestäni voin olla ylpeä lapsistani. Ei heistä kumpikaan ole lukenut yliopistossa eivätkä he ole väitelleet tohtoriksi mutta nyt näyttäisi siltä, että he molemmat pärjäävät elämässään =) Kumpikaan ei ole rikollinen, juoppo tai huumehörhö  He ovat tavallisia, mukavia nuoria, joiden kanssa minulla on, onneksi, hyvät välit!

Kaipaanko jotain asiaa nuoruudestani? Kyllä kaipaan; sitä omanlaista vapauden tunnetta, joka silloin oli, ei ollut huolta huomisesta, ei ollut suurempia velvoitteita, paitsi läksyt, jotka tosin pääsääntöisesti jäi tekemättä…

Ja kaipaan rakastumisen tunnetta… Sitä vatsanpohjan kutittelua ja hykerryttävää kutitusta, jota on tosi vaikea kuvailla sanoin, mutta joka tuntui ihanalta =) Nuorena rakastumisen kohde vaihtoi aika tiuhaan mutta aina rakastuminen oli yhtä kokonaisvaltaista, tunteita päästä varpaisiin.

Juu, en halua uutta parisuhdetta tai suhdetta, tässä nykyisessä on ihan kylliksi minulle ja olen tähän ihan tyytyväinen mutta kaiholla ajattelen sitä tunteiden salamointia päässä ja ruumissa, mitä silloin koki Enkä todellakaan usko, että koskaan tulen sitä enää kokemaankaan... elämä vaan on nykyään niin tasaista. Ja ehkä hyvä niin, eipähän tule mummelille sydämentykytyksiä

Totta kai, vaikka tämän ikäinen jo olenkin, tunnen iloa, onnea, surua, vihaa ja raivoa. Suurin osa tunnekuohuista, niistä positiivista, tulee iki-ihanasta pojanpojastani Pekosta, koirista, hevosista ja ratsastuksessa onnistumisesta ja negatiivisista työssä eteen tulevista erilaisista ongelmista ja eteen tulevista pikkusieluisista ihmisistä. Näistä ihmisistä kirjoitan sitten joskus ihan oman jutun…

Nyt on aika laittaa ”pillit pussiin” ja lähteä hoitelemaan hevosia, pakkanen paukkuu taas nurkissa (oikeasti, tämä vanha hirsitalo PAIKKUU, kun pakkanen kiristyy) ja mustalaiset varmaankin jo odottaa portilla talliin pääsemistä.

Mukavaa pakkasta kaikille!!!!!!